”Tää lehmä on varmaankin karannut teiltä? Se ilmestyi tuonne luokkaani”, huikkaa kieltenopettaja hymyillen luokkahuoneeni ovelta. Hän on palauttanut yhden riemuissaan konttaavista neljäsluokkalaisista takaisin navettaansa. Kiitän kollegaani nauraen ja kerron lapselle, että pysymme nyt kaikki oman luokkamme puolella.
Käynnissä on neljännen luokan äidinkielen tunti, johon osallistuu puolet luokasta, kymmenisen lasta. Toinen puolikas on englannin tunnilla – jonne mainittu villiintynyt lehmä oli livistänyt. Vuorot vaihtuvat heti seuraavalla tunnilla. Näillä ryhmätunneilla leikimme aina. Emme välttämättä koko tuntia, mutta ainakin jonkin verran. Se on mielestäni välttämätöntä muun muassa lasten hyvinvoinnin, keskinäisen tuttuuden ja luottamuksen muodostumisen tähden. Turvallinen ja luottamuksellinen ilmapiiri on dialogin, aidon kohtaamisen, syntymisessä keskeinen tekijä.
Lapset saavat toivoa leikkejä, mutta usein myös ujutan mukaan jotain juuri sillä hetkellä ryhmän kannalta oleellista. Olen tällä kertaa improvisoinut leikin, jossa on tarkoitus yhdistää ilmaisua, ympäristötietoa, muunlajisen näkökulmaan eläytymistä ja tarpeiden ymmärtämistä. (Leikki on variaatio aiemmassa blogitekstissä kuvaamastani ”Eläimen pesä” -harjoituksesta, jota olin kahteen otteeseen kokeillut pienempien lasten kanssa muutamaa vuotta aiemmin.) Olemme ympäristötiedon tunneilla paraikaa käsittelemässä maatalon eläimiä. Olen kertonut lapsille eläintuotannon realiteeteista rehellisesti mutta ikätasoisesti, sillä oppikirja maalaa siitä varsin ruusuisen, suoraan sanottuna valheellisen, kuvan. Kaikissa navetoissa lehmillä ei ole yhtä hyvä olla kuin kohta alkavassa leikissä.
Olen ryhmätunnin aluksi kertonut lapsille, että tänään leikimme leikkiä, jossa suurin osa lapsista on lehmiä, ja yksi tai kaksi heistä on niiden hoitajia. Vuoroja voidaan vaihtaa lasten toiveiden mukaan. Ensin täytyy kuitenkin miettiä, millaisia tarpeita lehmillä on. Mitä ne tarvitsevat elääkseen mahdollisimman hyvää elämää? Saamme nopeasti kasaan perustavanlaatuisimmat, päivittäiset, tarpeet: ravintoa, vettä ja suojaa. Nämä eivät kuitenkaan vielä riitä takaamaan ihmisen omistuksessa olevalle lehmälle lehmänarvoista elämää. Mitä muuta siis tarvitaan? Mietimme yhdessä, ja lisäämme listaan puhtaat pahnat, ulkoilun ja muiden seuran. Hyvä. Leikki voi alkaa.
Lehmät asuvat navetassa, jossa he pääsevät liikkumaan vapaasti. Ulkoilemaan he pääsevät hoitajien avatessa ovet laitumelle. Sovimme yhdessä navetan ja laitumen sijainnit luokassa. Molempien on lasten mielestä oltava riittävän tilavat. Lehmät eivät tässä leikissä osaa puhua ihmisten kielellä, vaan kommunikoivat lehmän tavoin – tai siis siten, kuten arvelisimme lehmien kommunikoivan. Lehmien elekielen täydellinen hallinta ei kuitenkaan ole leikin ydin, vaan juju on tämä: lehmien tehtävä on ääntelyllään, elekielellään, ilmeillään ja olemuksellaan viestittää hoitajille, millainen tarve heillä kulloinkin on. Totean lapsille, että tämä voi tuntua aluksi aika vaikealta, mutta kannustan heitä rohkeasti kokeilemaan sanatonta viestintää. Kysehän on leikistä! Hoitajat saavat kysyä lehmiltä, ovatko ymmärtäneet tarpeen oikein, ja tähän lehmät saavat joko ravistaa päätään tai nyökätä vastaukseksi. Seuraan leikkiä ihastuksissani. Lapset eläytyvät lehmiksi luonteidensa mukaisesti, osa täysillä heittäytyen, osa pidättyväisemmin. Kaikki kuitenkin leikkivät, ja tarpeiden ilmaisemista tulee harjoiteltua. Välillä lapsia naurattaa, kun he miettivät, miten vaikkapa puhtaiden pahnojen tarvetta voisi ilmaista. Toisinaan lehmät hakevat rapsutuksia hoitajiltaan, ja ulos pyydetään usein. Lehmäkavereiden kanssa laitumella kirmailu on suosittua puuhaa. Lapset leikkisivät vaikka kuinka kauan. Välillä vaihdetaan rooleja, jotta hoitajat pääsevät lehmiksi ja toisinpäin. Lapset ovat niin ihastuneita leikkiin, että he pyytävät sitä vielä tulevilla tunneillakin.
Ympäristötiedon oppikirjoissa on usein neljännellä luokalla maataloutta käsittelevä jakso. Jaksossa käsitellään tietysti myös maatilan eläimiä. Oppikirjat kuvaavat eläintuotantoa neutraalisti. Mutta mitä eläintuotanto todellisuudessa tarkoittaa? Monissa navetoissa lehmiä pidetään edelleen kytkettyinä kiinni parteen. Vasikat erotetaan emoistaan, jotta maito saataisiin ihmisten käyttöön. Emakkosiat makaavat porsitushäkeissä, joissa ei ole mahdollista kääntää kylkeä. Urosporsaita kastroidaan edelleen kirurgisesti ilman riittävää kivunlievitystä. Munivat kanat elävät useimmiten valtavien hallien lattialla tai ”virike”häkeissä – joissa virikkeen virkaa ajaa puupalikka. Munantuotantoon tarkoitettujen kanalajien kukkotiput tapetaan rutiininomaisesti heti heidän kuoriuduttuaan – eihän heille ole munantuotannossa käyttöä. Broilerit puolestaan kärsivät erilaisista sairauksista valtavan kasvunopeutensa tähden. He elävät lyhyen elämänsä halleissa jopa kymmenien tuhansien lintujen keskellä. Linnut eivät juuri mahdu liikkumaan, mutta eivät he siihen lopulta kykenisikään, koska liian nopea kasvu on näännyttänyt heidät oman painonsa alle. (Ks. esim. Ollila 2023; Tahkovuori & Pitkänen 2024.) Mikään näistä eläimistä ei saa elää lajityypillistä, tai edes kivutonta ja kärsimyksestä vapaata, elämää.
Lapsia kasvatetaan kuitenkin näkemään asiat hyvin eri valossa. Maria Helena Saari (2020) kirjoittaa, miten lapsille luodaan – etenkin lastenkirjoissa – mielikuvia siitä, kuinka tuotantoeläimet elävät onnellisina ja hyvinvoivina. Hän jatkaa, että näiden eläinten ja ihmisten suhde mielletään yhteistyöksi (lehmä ”auttaa” ihmisiä saamaan maitoa ja kana ”antaa” munia), jolloin tuotantoeläinten todelliset elinolot ja heidän omat kokemuksensa jäävät piiloon. (Saari 2020, 123.) Eettisiä ristiriitoja siis häivytetään sanavalintojen kautta. Pavel Tahkovuoren ja Benjamin Pitkäsen kirjassa (2024, 37) väitöskirjatutkija Tuomas Salonen kuvailee, kuinka ”kouluissa sitten eläinkuvia voi olla ihan propagandana, hymyileviä lehmiä maitomainoksissa. Kärsimys katoaa, ja samalla katoaa myös oikean ja väärän pohdinta.” Lapsille tulee kuitenkin kertoa eläintuotannon epäkohdista ikätasoisesti. Heidän on saatava tietoa siitä, miten vääristyneen ihmiskeskeinen ajattelutapa eläintuotannon takana on. Kovin suoraviivaisesti opettajan ei ehkä ole kuitenkaan hyvä kertoa eläinten kokemista kauhuista ja kivuista. Opetustyö on aika ajoin tasapainoilua rehellisyyden ja hienovaraisuuden välimaastossa. Vaikeilta tuntuvia totuuksia ei kuitenkaan tule sivuuttaa. Saari (2020, 127) toteaa, että ”(k)oulujärjestelmän vastuulla olisi antaa lapsille mahdollisuus arvioida valintojensa vaikutuksia sen sijaan, että koulut ylläpitävät vahingollisia toimintatapoja ja tahallisen tietämättömyyden kulttuuria.”
Opettaja saattaa pohtia, miten lasten huoltajat reagoisivat, jos koulussa alettaisiin ottaa voimakkaammin kantaa eläinoikeuksiin vaikkapa veganismista puhumalla. Koulujärjestelmä ja opetussuunnitelma perustuvat tietyille arvoille ja poliittisille valinnoille, mutta silti joidenkin arvojen esiin nostaminen tuntuu aavistuksen tulenaralta. Koulun arki ei myöskään välty arvoristiriidoilta: samaan aikaan, kun Opetushallitus haluaa kannustaa oppilaista tiedostamaan esimerkiksi ruoan ympäristövaikutuksia, koulut saavat Euroopan Unionilta maitotukea. Koulut siis saavat rahaa, mikäli ne mainostavat maidonjuontia esimerkiksi julisteilla tai ruokalassa näkyvillä tarroilla. (Tahkovuori & Pitkänen 2024; ks. maitotuesta sivustolta ruokavirasto.fi.) Tämä siis siitä huolimatta, että maidontuotannon aiheuttamat metaanipäästöt ovat huomattavat.
Ruokavaliokysymys askarruttaa itseänikin: miksi minulle on aivan arkipäiväistä puhua lapsille esimerkiksi ympäristönsuojelusta, luonnon monimuotoisuuden säilyttämisestä tai sateenkaariväestön oikeuksista, ja kerron toki avoimesti omasta ruokavaliostani, mutta kasvissyönnin tai veganismin vahvempi rummuttaminen ei mielestäni aivan sovi? Uskon tämän johtuvan siitä, että ruokavalioasioissa astutaan niin vahvasti ihmisten yksityiselämän piiriin, jokapäiväisten valintojen kentälle. Valitettavasti kasvissyönnillä ja veganismilla tuntuu edelleen olevan jotenkin kummallinen leima. Lihansyönti on normi ja muunlaiset valinnat ovat poikkeamia tästä normista. Usein tämä poikkeama koetaan jopa uhkana. (Ollila 2023; Tahkovuori & Pitkänen 2024.) Ihmiset kavahtavat herkästi takajaloilleen ja alkavat puolustaa omia ruokailutottumuksiaan ja -mieltymyksiään. Loppuvuodesta 2024 julkaistu Kansalliset ravitsemussuositukset aiheutti melkoista kohua, koska punaisen lihan ja leikkeleiden käyttöä suositettiin vähennettävän entisestään, sekä terveys- että ympäristösyistä. Monelle kansalaiselle tämä tuntui olevan suora hyökkäys heitä itseään ja heidän oikeuksiaan kohtaan. Tahkovuori ja Pitkänen kirjoittavat (2024, 38), miten ihmiset usein mieltävät erilaiset ruokavaliota koskevat valintansa mielipidekysymyksiksi. Lihansyönnissä on kuitenkin kyse sekä ympäristöongelmista että toisten tietoisten olentojen tappamisesta, jota on usein edeltänyt rajukin kaltoinkohtelu. Tahkovuori ja Pitkänen kysyvätkin, voivatko ihmis- ja eläinoikeudet olla mielipiteitä. Entä voiko muunlajisten olentojen alistaminen, tappaminen ja syöminen olla ihmisoikeus? Tästä on tärkeää puhua lasten kanssa.
Kasvissyönti ja veganismi tuovat tuotantoeläinasian näkyväksi, ravistelevat ihmisiä katsomaan omia valintojaan tarkemmin. On hyvin tiedossa, että tietoisten olentojen kaltoinkohtelun lisäksi eläintuotanto aiheuttaa muitakin valtavia haittoja. Se kiihdyttää ilmastonmuutosta mittavine päästöineen. Se tuottaa suuret määrät vesistöjä kuormittavia ravinteita. Peltoalaa joudutaan varaamaan (usein pian syötäväksi tapettavien) eläinten rehun kasvattamiseen, vaikka samoilla pelloilla voitaisiin kasvattaa ravintoa ihmisille. Pahimmillaan peltoalaa raivataan sademetsistä tai muilta herkiltä alueilta. Kaiken lisäksi eläintuotanto tarjoaa helppoa kasvualustaa erilaisille zoonooseille, eläinten välityksellä leviäville tartuntataudeille. (Tahkovuori & Pitkänen 2024.) Eläintuotannon varjopuolien miettiminen voi tuntua ihmisistä vaikealta tai ahdistavalta. Olisihan niin paljon helpompaa vain jatkaa arkielämäänsä ja tottumuksiaan ilman sen suurempia arvopohdintoja. Koulussa tulee kuitenkin tarjota lapsille tietoa ja mahdollisuuksia pohtia omia valintojaan ja arvojaan. On toki oltava tahdikas ja hienovarainen. Perheiden ruokavaliovalinnat ovat ilman muuta heidän omiaan, eikä opettajan ole tietenkään tarkoitus hyökätä ketään vastaan. Erilaiset valinnat ja elämäntavat tulee kohdata kunnioituksella. Emme kuitenkaan saa kouluissa uusintaa tahallisen tietämättömyyden kulttuuria. Myös eläintuotannon ongelmista on puhuttava.
Millaisia tavoitteita alaluvun alussa kuvaamallani lehmäleikillämme lopulta oli? Kuten yllä kirjoitin, leikkiminen lisää lasten hyvinvointia. Se parantaa ilmapiiriä, lisää hyvinvointia ja auttaa lapsia tuntemaan toisiaan aina hieman paremmin. Tämä lisää luottamusta ja turvaa, mikä puolestaan edistää oppimista. Lehmäleikillä oli kuitenkin myös oppimisen kannalta syvempi tarkoitus. Lapset harjoittelivat ensinnäkin tarpeiden tunnistamista ja nimeämistä, kuten Eläimen pesä -leikissä. Tätä kautta voidaan alkaa pohtia muunlajisten ja ihmisten tarpeiden yhteneväisyyksiä ja mahdollisia eroavaisuuksia. Sen jälkeen voidaan miettiä ihmisen tarpeiden ja halujen eroja, mistä oli laajemmin puhetta yllä, Eläimen pesä -leikin kohdalla. Tavoitteena oli lisäksi opetella kehollista ilmaisua. Lehmän (tai jonkun muun) rooliin eläytyen on uskoakseni helpompi rohkaistua tarpeiden ja tunteiden ilmaisuun kuin omana itsenään harjoitellen.
Leikin kautta lasten mieliin jäi toivottavasti muisto tyytyväisistä lehmistä, jotka saivat hyvää hoitoa ja hoivaa tarpeidensa mukaan. Ehkäpä muisto nousee joskus myöhemmin esiin, kun he törmäävät toden teolla tehotuotannon realiteetteihin. Leikkiä olisi hyvä kehittää eteenpäin ja tarjota lapsille mahdollisuus turvallisessa ympäristössä hetken verran kokea, miltä tuntuisikin olla paikoilleen kytketty lehmä, emostaan erotettu vasikka tai porsitushäkissä kyljelleen pakotettu emakko. Tiina Ollila (2023, 52) pohtii, onko yksi eläinten hyväksikäytön takana olevista juurisyistä se, ettei tieto eri eläinten lajityypillisistä tarpeista tavoita ihmisiä, ylipäätään tai tunnetasolla. Hän miettii (emt. 52), ”voisiko humanistinen, taiteellinen tai muu tietämisen laji tuoda keskusteluun jotain, mitä siitä uupuu?” Leikin avulla loimme lasten kanssa hetkeksi toisenlaisen todellisuuden, toisenlaisen kokemusmaailman, jossa lehmillä oli mahdollisimman hyvä olla, ulkoilemaan pääsi halutessaan ja lajitovereiden kanssa sai seurustella ja leikkiä mielin määrin. Vallitsevassa todellisuudessakin lehmät ja muut maatilan eläimet voisivat elää hyvää elämää, jos vain päättäisimme niin. Voisimme myös lopettaa eläintuotannon kokonaan, jos päättäisimme niin. Toivon, että nämä riemuissaan leikkineet neljäsluokkalaiset näkevät vielä tulevaisuudessa muutoksen kohti aidosti oikeudenmukaista ruoantuotantoa. Kuka tietää, ehkä joku heistä on mukana ajamassa sitä.
Lähteet
https://www.ruokavirasto.fi/tuet/oppaat/koulujakelun-tiedotteet-2024/koulujakelun-tiedotteet-2024/ (luettu 18.2.2025)
Ollila, T. 2023. Poliittiset eläimet. Tampere: Vastapaino
Saari, M. H. 2020. Näkymättömästä näkyväksi – eläimet tulevaisuuden koulujärjestelmässä. Teoksessa Elisa Aaltola & Birgitta Wahlberg (toim.) 2020. Me & muut eläimet. Uusi maailmanjärjestys. Tampere: Vastapaino. s. 121–138.
Tahkovuori, P. & Pitkänen, B. 2024. Rakkaat eläimet, joita syömme. Helsinki: Into Kustannus
Olen kirjoittanut tekstin Koneen Säätiön rahoittaman hankkeen aikana.
Pedagogin pohdintoja 