Kun petoeläimet hanketyöntekijän raatelivat, eli miten ohikiitävästä murinasta voi käynnistyä monta viikkoa kestävä leikki. Olen kirjoittanut tekstin toimiessani Hämeenlinnan kaupungin hankkeessa Positiivinen diskriminaatio varhaiskasvatuksessa, ja se on julkaistu aiemmin Hämeenlinnan varhaiskasvatuksen blogissa.

Maanantaina 18.11.2019 aloitin kolmen viikon hankejakson Liivuoren Toukolan kylässä, jossa on 1-5 –vuotiaita lapsia. Jaksojen ensimmäinen viikko on aina osallistuvaa havainnointia, jotta pääsen tutustumaan lapsiin ja aikuisiin sekä ryhmien käytäntöihin. Heti maanantaiaamuna toimin muun muassa elävänä koripallotelineenä muutamalle lapselle. Kun pelailu loppui, siirryimme lepohuoneesta kylän suureen tilaan. Aivan yllättäen kuulin sohvan takaa uhkaavaa murinaa. Ja siitä seurasi tällaista:

Susi ja Leijona vaanivat nälkäisinä ja hyökkäsivät kimppuuni. Ensin lahjoin niitä kokonaisilla kinkuilla ja paisteilla ja lupasin makkarat vuodeksi, mutta lopulta mitään ei ollut tehtävissä. Nämä viisivuotiaat pedot repivät, raatelivat, sahasivat ja söivät, vaikka koetin vakuuttaa, että olen vanha ja sitkeä ja lisäksi valellut itseni myrkyllä. Ei auttanut. Raatelu jatkui, vaikka huusin armoa. Kädet meni, jalat meni, henki meni. Kaaduin siis kuolleena lattialle. Kysyin, mitä minulle nyt sitten tapahtuu. ”Ei mitään, sä olet kuollut”, kuului vastaus. Selvä. Polttohautauksen sentään soivat.

Hieman myöhemmin pedot vaanivat jälleen. Tällä kertaa apuun saapui kuningatar-tiikeri, jolta sain lahjaksi taikakiven. Hän neuvoi, että sen avulla käsistäni sinkoaa jäätä ja tulta. Mikä onni! Jäädytin Suden. Sitten alkoi kuitenkin säälittää. Sulatin Suden. Koetin huomauttaa, että nyt ehkä olisi kohdallista, että minua ei enää syötäisi, mutta turhaan. Syötiin. Päivän kuluessa Susi vaani milloin minkäkin nurkan takana. Tulin syödyksi useaan otteeseen.

Tiistaina päiväkodilla odotti kaksi vaanivaa petoa, nyt molemmat olivat leijonia. Tulin siis heti aamusta syödyksi. (Vaikka olin syönyt myrkkysieniä ja olin siten itsekin myrkyllinen.) Sitten halusin ottaa pedoista selvää, joten istutin heidät pöydän ääreen. Olin suunnitellut tätä pohtiessani hyvis-pahis –tematiikkaa jo kotona. Kuvan teksti syntyi siinä haastatellen, pahoittelut epäselvästä käsialasta. (Lasten nimet on muutettu.) Näin hanketyöntekijästä tuli T-Rex, joka pääsi samaan porukkaan leijonien kanssa. Hurjasti äristen ja vaappuen saalistin leijonat perässäni, ja useat aikuiset tulivat syödyiksi.

Olin kuullut, että toinen leijona kaipaisi harjoitusta kynätyöskentelyssä. Siispä houkuttelin kaksikon valitsemaan leijonia ja Rexejä värityskuviksi. Istuimme kaikki kolme värittämään, ja jokaisen kuvasta tuli omanlaisensa. Väritellessä oli hyvä jutella kaikenlaista. Sitten molempia leijonia tultiin hakemaan kotiin. Leijona nimeltä Aatu Kettunen ilmoitti, että hän ei lähde. Lapsi saatiin kuitenkin houkuteltua äitinsä mukaan, lupasin, että keskiviikkona leikki jatkuu.

Keskiviikkona tulin vasta aamupäivästä ryhmään, koska aamulla oli palaveri. Pedot olivat jo odottaneet. Aatu Kettunen oli muuttunut taas sudeksi. Hän oli sanonut äidilleen, että olisi halunnut jäädä päiväkotiin yöksi. Aamulla hän oli herännyt kuudelta odottaen päivän alkua. Tieto lämmitti erityisen paljon sitä taustaa vasten, että lapsi oli ajoittain tullut melko nihkeästi päiväkotiin. Nyt hän oli kysellyt ”uutta opea” ja etsinyt innoissaan netistä tietoa susista, karhuista ja ahmoista ja niiden jäljistä yms. Kun huomasin Aatu Kettusen hyllyn takana, tervehdin häntä oitis muristen, ja tuota pikaa lähdimme saalistamaan. Siitä tulikin melkoinen jahti, kun yksi aikuisista juoksi karkuun ja pakeni lopulta pöydän alle. Huomasin kuitenkin, että hänellä oli vaarallinen liima-ase, joten emme voineet syödä häntä. Söimme siis erään toisen.

Torstain olin Rovaniemellä puhujakeikalla, mutta jätin pedoille kuvassa näkyvän viestin. Yksi tiimin opettajista pyysi, että kannustaisin siinä lapsia menemään metsään. Niin he olivat tehneetkin, etsien ja löytäen sieltä ties minkälaisten eläinten jälkiä. (Myös T-Rexin.) Opettaja oli tarttunut tunnetaitojen teemaan jututtanut lapsia siitä näkökulmasta. Oli syntynyt hyvä keskustelu tunteiden kokemisesta ja ilmaisemisesta. Lapsille heräsi myös toive tehdä koruja, joissa olisi petoeläinten hampaita, joten päiväkodilla ope auttoi heitä askartelemaan sellaiset.

Leikimme viikkojen varrella välillä sisällä ja välillä ulkona. Pääosin leikki noudatteli saalistuskaavaa, mutta joskus esimerkiksi keinuttiin (matkustettiin avaruusaluksella hakemaan saaliita ja tähtiä). Hämähäkkikeinun ollessa petoeläimiä täynnä oli hyvä laulaa hoilotella erilaisin murinoin ja ulinoin, Tuiki tuiki tähtösen sävelellä. Lapsia ja aikuista nauratti yhtä paljon. Vastasataneeseen lumeen oli hyvä tehdä kaikenlaisten eläinten jälkijonoja, ja eteisen ruuhkan laantumista odotellessa keksittiin ja matkittiin ulkokatoksessa erilaisten eläinten liikkumistapoja muutaman lapsen voimin.

Riehumiselta vaikuttava saalistusleikki kääntyi pikkuhiljaa Aatu Kettusen kohdalla yhä enemmän siihen, että hän tuli myös paijattavaksi. Rapsuttelu ja sylittely olivat pian yhtä tärkeää kuin saalistus. Ollessani viikon pois töistä lapseni sairastumisen takia, Aatu Kettunen kaipasi T-Rexiä kovasti. Jälleennäkemisen riemu oli molemminpuolinen, eikä hän meinannut päästää minua silmistään. Jos olin toimiston puolella, hän odotti oven takana vaanien ja ovea raapien. Kuuliin yhdeltä tiimin aikuisista, että tämä aiemmin melko pidättyväinen lapsi todella avautui nyt ensimmäistä kertaa, tulkintamme mukaan leikin ansiosta.

Eräänä päivänä pyysin Kettusta rakentamaan sudelle unelmien pesää, koska minua kiinnosti nähdä, millaisia tarpeita sudella mahtaisi olla. Leikki muuttui kuitenkin pian dinojen (dinolelujen) hotellilomaksi ja kääntyi lopulta riitelyksi naapuridinojen kanssa. Tätäkin oli kiinnostavaa havainnoida ja seurata lapsen tapoja joko ruokkia tai ratkoa leikkikonflikteja.

Santtu pysyi pitkään etäämmällä saalistus-moodissa, mutta viimeisellä viikolla antautui silitettäväksi. Tätä oli edeltänyt leikin vaihe, jossa Santtu ilmoitti, että jalassa olevan haavan takia hänen aivonsa olivat kääntyneet niin, että hän hyökkäili myös susikaveri Aatu Kettusen ja T-Rex Marikin kimppuun. Koetimme parantaa häntä, mutta hän ei toipunut edes näkymättömän taikalääkärin hoidoissa. Jotenkin hän kuitenkin tuli ulos moodista ja antautui paijattavaksi. Ehkä siitä tapahtui käänne, jossa sudet muuttuivat T-Rexin poikasiksi, joille emon piti rakentaa pesä. Tätä hoivaamisleikkiä jatkui sitten pari päivää, kunnes jäin ryhmästä pois. Santtu nautti silittelystä ja painimisesta (myös Marikin kanssa), ja lisäksi hulluttelusta, jossa poikanen joi ruoan päälle kaljaa.

Leikki kehittyi siis aika aggressiivisesta touhusta pikku hiljaa kohti hoivaamista ja muutakin yhteistoimintaa kuin aikuisten saalistamista. Riemastuin suuresti esimerkiksi siitä, että yksi tiimin opettajista askarteli lasten kanssa T-Rex –joulukortteja Liivuoren väelle. Viikkojen varrella pohdin muun muassa, miten leikkiä voisi laajentaa koskemaan isompaa lapsiryhmää ja muitakin ”liidaavia” aikuisia kuin itseäni. Nyt leikissä olivat lapsista mukana enimmäkseen Aatu Kettunen ja Santtu, ajoittain pieninä hetkinä myös seitsemän muuta lasta, muun muassa taikavoimia tarjoileva kuningatar-tiikeri.

Toinen, uskoakseni varsin tärkeä juttu pyöri usein mielessäni: miten nämä pikku saalistajat, ja kaikki muutkin, saisivat leikkiessään sekä riekkua ja mitellä mahtiaan (leikkiä kokonais-kehollisina tyyppeinä) että käpertyä emon syliin hoivattavaksi? Kaikki lapset eivät hakeudu kotileikkiin, mutta sitten aika väkivaltaisella kuvastolla alkanut villipetoleikki voikin hiljalleen kääntyä T-Rex –perheen kotileikiksi. Joskus kehityskaari voi kestää monta viikkoa, ja aluksi on siedettävä näennäiskaaosta. Ja mikä tärkeintä, pitkä, polveileva ja tärkeä leikki voi alkaa lasten hienovaraisesta aloitteesta, johon on vain osattava ja viitsittävä tarttua. Aikuinen, kasvattaja: jos sinulla on mahdollisuus tulla syödyksi, tule riemulla syödyksi. Heittäydy tilanteeseen täysillä ja ylikin. Kuka tietää, se voi olla jollekin lapselle merkittävämpää kuin arvaammekaan.

Mitä tässä nopeasti näpätyssä kuvassa näkyy, ja mitä siitä voi päätellä? Pöydän ääressä istuva lapsi on kolmevuotias. Käsissään hänellä on Lego-kissa ja –kettu, pöydällä on paperi, kaksi rei’itintä ja värikyniä. Mitä tapahtui? Mitä kaikkea näennäisen yksinkertainen tilanne piti sisällään?

Tilanne kyllä oli yksinkertainen sinänsä, mutta sisälsi monenlaisia elementtejä. Hyvin vaitonainen ja vetäytyvä lapsi istui yksin rei’ittämässä paperia tähtirei’ittimellä. (Lapsi ei halunnut puhua ääneen juuri mitään, mutta osasi kyllä suomen kieltä.) Lapselle vielä vieras aikuinen, allekirjoittanut siis, asettui istumaan häntä vastapäätä. Hetken katseltuaan aikuinen alkoi laulella Tuiki tuiki tähtöstä. Lapsi jatkoi rei’ittämistä ja leikki samalla hienovaraisesti Lego-eläimillä. Eläimet pysähtyivät tähtien ääreen. Aikuinen alkoi leikkiä eläintä, matki syömisen ääntä ja ”puhutti” eläimiä. Hyvin ujo lapsi hymyili salamannopeasti. Toinenkin eläin tuli syömään. Vuorotellen eläimet söivät tähtiä ihastellen niiden makua ja kiitellen lasta, aikuisen ”puhuttaessa” niitä. Salamannopea, leikkisä virne käväisi yhä uudelleen lapsen kasvoilla. Aterioinnin jälkeen lapsi puhdisti eläimet oikein huolellisesti ja hellästi tähdillä pyyhkimällä. Näin oli eläimistä pidetty hyvää huolta.

Aikuinen kokeili myös kukkarei’itintä. Lapselle se oli liian jäykkä, mutta aikuinen leikkasi muutaman kukkasen. Niin eläimet saivat myös kukkia syödäkseen. Sitten aikuinen kysyi, voiko värittää paperiin jääneiden tähti-reikien reunuksia. Hän sai. Kotvasen värittelyn jälkeen aikuinen kysyi, saisiko värittää myös tähden. Hän sai tehdä senkin. Lapsi alkoi ojennella uusia tähtiä, ja sitten myös lisää eri värejä. Koko ajan vuorovaikutus oli lapsen puolelta sanatonta. Aikuinen jutteli rauhaksiin, nimesi värejä, laski tähtiä ja kukkia, minkä jälkeen lapsi alkoi muodostaa niistä pareja. Jos joltain puuttui pari, lapsi pyysi kahta sormea näyttämällä ja värejä ojentamalla aikuista leikkaamaan ja värittämään sellaisen. Nyt aikuinen ehdotti lapselle kukkarei’ittimen painamista yhdessä, ja lapsi suostui. Sitten taas väritettiin ja laskettiin tähtiä ja kukkia, ja aikuinen nimesi värejä.  Ajoittain kissa ja kettu kävivät syömässä vähän lisää. Päiväunia ne eivät kuitenkaan kaivanneet, aikuinen tarkisti lapselta. Ehkä ne olivat jo sen verran isoja, kuka tietää.

Leikkihetki kesti lopulta yli 20 minuuttia ja keskeytyi lounaalle lähtöön. Yhteistoiminta oli intensiivistä, eteenpäin kulkevaa ja yhdessä kehiteltyä. Lapsi ei sanonut sanaakaan, mutta tuli hyvin ymmärretyksi. Molempien leikkijöiden tarjoumat tulivat vastaanotetuiksi. Näennäisen yksinkertaiseen leikkiin mahtui  huolenpitoa ja hoivaa, muotoja, värejä, lukusanoja sekä parittomuuden ja parillisuuden tutkailua. Tärkeimpänä kaikesta, se oli hienovaraista viestintää ja lapsen kiinnostuksesta ja toiminnasta kumpuavaa leikkiä, aikuisen tukemaa osallisuutta ja toimijuutta puhutun kielen puuttumisesta huolimatta.

Olen kirjoittanut tekstin syksyllä 2019, työskennellessäni Hämeenlinnan kaupungin hankkeessa Positiivinen diskriminaatio varhaiskasvatuksessa, ja se on julkaistu aiemmin Hämeenlinnan kaupungin varhaiskasvatuksen blogissa.

Lisäys syyskuussa 2024: Muutamia päiviä leikkituokion jälkeen istuin yllä kuvatun pöydän lähellä lattialla keskustelemassa hankekollegani kanssa. Tekstissä esiintyvä lapsi puuhasi omiaan pöydän ääressä. Yhtäkkiä hän nousi ylös, vilkaisi minuun ja käveli pelihyllyn vieressä olevan pöydän luo. Totesin kollegalleni, että anteeksi, nyt tuli kutsu pelaamaan, joten jatkakaamme keskustelua toisella kerralla. Iloitsimme myöhemmin kollegan kanssa, että olin ehtinyt havaita lapsen salamannopean ja sanattoman kutsun, että olin keskustelun lomassakin seurannut, mitä lapsi tekee. Näin lapsi sai vahvistuksen sille, että hänen toiveensa ja aloitteensa ovat tärkeitä, ja että niihin vastataan aina kuin mahdollista. Jonkinlainen vastaaminenhan on aina mahdollista, kunhan kasvattaja seuraa lapsia herkin silmin ja korvin. Aina ei välttämättä ehdi heti pelaamaan, mutta silloinkin voi, ja pitää, vastata lapselle. ”Hei kultaseni, tulen pelaamaan vähän myöhemmin, sopisiko sellainen? Nyt on vaihdettava tämän pikkuisen vaippa. Haluatko tulla mukaan?” Näin aloitteen tehnyt lapsi on tullut nähdyksi ja kuulluksi. Vaikka hänen pyyntönsä olisi ollut vain pikainen vilkaisu.

Tässä kirjoituksessa pohdin lapsen osallisuutta ja toimijuutta ”tupla-marginaalin” näkökulmasta. Kirjoitin tekstin syksyllä 2019 työskennellessäni Hämeenlinnan kaupungin Positiivinen diskriminaatio varhaiskasvatuksessa -hankkeessa. Se on julkaistu aiemmin Hämeenlinnan kaupungin varhaiskasvatuksen blogissa, sekä muokattuna ja laajennettuna yhdessä Satu Antikaisen kanssa teoksessa Kataja E. (toim.) 2021. Lumoudu lapsesta – artikkeleita arkipedagogiikasta (https://www.hameenlinna.fi/wp-content/uploads/2022/03/lumoudulapsesta.pdf)

Lapsilähtöisessä ja integraatiota toteuttavassa päiväkodissa yksikään lapsi ei joudu marginaaliin, mutta entäpä yleisemmin yhteiskunnassa? Kun lapsella on sekä maahanmuuttajatausta että tietynlaisia erityishaasteita, mietityttää hänen tuleva aikuisuutensa jonkin verran. Miten voimme tukea hänen osallisuuttaan ja vahvistaa hänen toimijuuttaan lapsuudesta alkaen? Millaiset kokemukset auttavat häntä elämässä eteenpäin? (Alaviitteenomaisesti todettakoon, ettei lapsen nykyhetkeä tule mielestäni ajatella aikuisuuteen valmistavana jaksona, vaan lapsuudella on ehdoton itseisarvo. Emme siis saa pelkästään kasvattaa ja valmistaa lasta jotain tulevaa varten, vaan kulkea hänen rinnallaan tässä-ja-nyt, jokaisen lapsen ainutlaatuisiin tarpeisiin vastaten. Viisas kasvattaja kuitenkin löytää nykyhetkessä niitä tekijöitä, joita voi vahvistaa, tekijöitä, jotka kantavat ja tarvittaessa kannattelevat lasta tämän elämässä sekä nyt että tulevaisuudessa.)

Edellä esittämäni kysymykset ovat laajoja ja vaikeitakin. Tyhjentäviä vastauksia tai kaiken kattavia ratkaisuja ei varmastikaan ole olemassa. Siispä lähestyn asiaa pienin, arkisin askelin, kuvaamalla erästä spontaanisti syntynyttä leikkiä, joka toivottavasti tuki omalta osaltaan ”tupla-marginaalissa” olevan lapsen osallisuutta ja toimijuutta.

Eräänä perjantaina syskyllä 2019, havainnoin integroitua 1–5 -vuotiaiden ryhmää. Seurailin katseellani muuatta maahanmuuttajataustaista lasta, jolla on erityishaasteita. Lapsi on nelivuotias, hän ei vielä puhu äidinkieltään eikä suomea, vaan puhua pulputtaa aivan omaa kieltään. Hän kommunikoi kyllä, ja on jonkin verran muutenkin vuorovaikutuksessa muiden lasten ja aikuisten kanssa. Leikkeihin hän ei kuitenkaan juuri mene mukaan vaan leikkii enimmäkseen itsekseen. Lapsi vaelteli huoneen keskilattialle ja alkoi hyppiä ylös alas. Aloin hyppiä samalla tavalla. Muutaman hypyn jälkeen lapsi pudottautui polvilleen. Tein samoin. Lapsi nousi ylös ja jatkoi hyppimistä, ja hetken kuluttua pudottautui taas polvilleen. Peilasin kaikki hänen liikkeensä. Pikkuhiljaa muitakin lapsia alkoi liittyä leikkiin. Ensin pari, sitten enemmän, ja lopulta hyppimässä, polvilleen putoamassa ja nauramassa oli lisäksemme kuusi lasta. Joku lapsista koetti tarjota omia liikkeitään minulle matkittaviksi, mutta peilasin vain leikin aloittajan liikkeitä. Hetken kuluttua porukka hälveni ja leikki loppui.

Seuraavana maanantaina pohdin aamiaisella, mahtoiko vieressäni ruokaileva lapsi vielä muistaa hyppelystään alkanutta leikkiämme. Päätin kuitenkin odottaa, enkä kysynyt mitään. Ei tarvinnutkaan – noustuaan pöydästä lapsi meni samaan kohtaan lattiaa seisomaan, katsoi minuun ja alkoi hyppiä. Liityin välittömästi mukaan, ja tällä kertaa leikkiin ilmaantui myös uusia liikkeitä. Välillä kierimme lattialla, välillä makasimme mahallamme ja potkimme jaloillamme kuin uiden. Jos peilasin liikettä lapsen mielestä väärinpäin, hän ohjasi minua työntämällä haluamaansa suuntaan.  Pari muutakin lasta tuli leikkiin mukaan. Kaikilla näytti olevan hauskaa, leikki jatkui tovin ja loppui sitten aloittajan ilmaistua elekielellään, että nyt on aika siirtyä muihin hommiin. Seuraavien päivien aikana hyppyleikki jatkui välillämme muutaman kerran, aina lapsen itsensä aloitteesta. Kerran sain leikkiinkutsun myös eräältä mukana olleelta (suomen kieltä vielä opettelevalta) kolmivuotiaalta, joten kieriskelimme ja heiluttelimme jalkojamme hetken eteiskäytävällä ennen pukeutumista ulos.

No entä sitten? Mitä pointtia koko tekstissä oikein on? Nähdäkseni muutamakin pointti. Ensinnäkin, useana päivänä jatkunut leikki sai alkunsa, kun havainnoin lasta ja tartuin tarjoumaan, joka nousi hänen hyppelystään. Alun perin hyppiminen ei ollut lapsen minulle suuntaama aloite, mutta se muuttui sellaiseksi, kun oli saanut vastauksen ja vahvistuksen (kutsuihan lapsi minut hyppimään heti perjantain leikkiä seuraavana maanantaiaamuna). Ryhtyessäni peilaamaan lapsen liikettä halusin sekä vahvistaa hänen toimijuuttaan että kokeilla, millainen sanaton leikki tilanteessa saattaisi syntyä. Toisena pointtina voidaan uskoakseni nähdä se, että leikkiin liittyi myös useita muita lapsia. Näin lapsi, jolla ei muuten ole yhteisissä leikeissä juurikaan roolia, oli (aikuisen välityksellä) hetken verran leikin kehittelijänä ja johtajana – hän oli siis osallisena leikkien synnyttämisessä. Hänen toimintansa vaikutti muihin lapsiin, jotka liittyivät leikkiin ja vahvistivat hänen toimijuuttaan peilaamalla liikkeitä. Kolmantena pointtina nostan esiin sen, kuinka oleellista on tehdä hienovaraista havainnointia aina, kun mahdollista. Mikä tahansa tilanne ja toiminta pitää sisällään kasapäin mahdollisuuksia ja tarjoumia, joihin voi tarttua. Tarjoumiin tarttuminen ja lapsen aloitteisiin vastaaminen vaatii aikuiselta herkkyyttä ja aitoa läsnäoloa, pelkkä samassa tilassa oleminen ei riitä.

Neljäntenä pointtina toimikoon se, ettei riemukkaaseen leikkiin ja saumattomaan vuorovaikutukseen tarvita aina sanoja. Meillä aikuisilla vaikuttaa usein olevan tarve sanoittaa ja selittää kaikkea. Onko se kuitenkaan tarpeellista? Väitän, että monesti saattaisimme olla aidommin läsnä ja kuunnella ja havainnoida herkemmin, jos emme puhuisi koko ajan. Hyppyleikissä ei sanoja tarvittu, eikä yhteisiä sanoja olisi ollutkaan. Leikki kehittyi eteenpäin useampana päivänä, vaikka vuorovaikutus oli ennen kaikkea ”vain” liikettä ja naurua.

Viidentenä ja viimeisenä pointtina tuon näkyviin erään aikuisen spontaanin suhtautumisen: ”Mutta entä, kun aletaan juosta?” Kysymys esitettiin minulle yhden hyppytuokion jälkeen, enkä aluksi oikein edes ymmärtänyt sitä. Keskustelimme asiasta hetken. Ensinnäkin, hyppyleikissä ei juostu. Toiseksi, sisällä juoksemisen pelkääminen ei saa olla syy kieltää leikkiä jo valmiiksi. Kolmanneksi, jos joku olisi alkanut juosta, olisi vastuuni aikuisena ja lempeänä auktoriteettina ollut ohjata juoksijat ulkotiloihin jatkamaan juoksemista. Jäin miettimään asiaa, kentän ulkopuolelta tulevana kasvattajana: elääkö ”riehumisen” pelko tai vastustaminen edelleen voimakkaana varhaiskasvatuksen puolella? Itse lähden hanakasti mukaan myös lasten vauhdikkaisiin, äänekkäisiin ja hullutteleviin leikkeihin, kunhan tila ja tilanne ovat niille sopivat. Moni lapsi nauttii tästä todella, eivätkä leikki-riekkumisemme ole ainakaan vielä eskaloituneet ”riehumiseksi” tai kaaokseksi, vaan ovat laantuneet ja loppuneet heti, kun on ollut sen aika. Kuinka paljon lapsesta jää näkymättömiin ja mitä kaikkea estämme heitä leikeissään käsittelemästä, jos sosiaalistamme lapset päiväkodissa siihen, että vain hillityt ja rauhalliset leikit ovat toivottuja? (Tai mitä he oppivat siitä, jos aikuiset eivät koskaan reuhaa ja hulluttele?)