1.4.2026 on suomalaisten ylikulutuspäivä. Olemme siis käyttäneet oikeudenmukaisen osuutemme maailman luonnonvaroista kolmessa kuukaudessa. Luku on tyrmistyttävä. Yksilöt ovat ahtaalla, kun maailmantalouden tuhoava logiikka jyllää. Toivoa on kuitenkin pidettävä yllä, ja kuviteltava vaihtoehtoisia tulevaisuuksia.
Kolmisenkymmentä ekaluokkalaista kulkee pienessä puistikossa keskittyneinä. He tutkailevat, etsivät, kelpuuttavat tai hylkäävät ja jatkavat matkaansa. Osa lapsista toimii yksin, osa on lyöttäytynyt pareiksi tai pieniksi ryhmiksi. Huhtikuinen puistikko kahisee ja rapisee lasten kulkiessa. Lopulta jokainen on asettunut aloilleen. Lapsia kyykkii pensaikoissa ja istuu puiden oksilla. Heidän tehtävänsä on tällainen: Valitse mielessäsi joku Suomen luonnossa elävä eläin. Kun olet valinnut eläimen, mieti, millainen se on. Koeta eläytyä eläimeksi. Etsi sitten eläimelle sopiva pesäpaikka ja mene sinne. Tehtävä on tarkoituksella varsin avoin. Lapsia ei johdatella miettimään eläinten tarpeita, vaan he saavat pohtia niitä itse. Millainen pesä on kullekin eläimelle hyvä ja turvallinen? Uhkaako sitä jokin? Miksi? Mitä eläin tarvitsee voidakseen hyvin, eli mitä muita tarpeita eläimillä on?
Ryhmässä on 30 lasta, luokanopettaja, erityisluokanopettaja ja kouluohjaaja. Usein mukana on myös ohjaajaharjoittelija, mutta ei tällä kertaa. Olen itse mukana vierailijana, sillä kehittelen ulkona oppimista ja ekososiaalista pedagogiikkaa Lapsi ja Luonto Säätiön apurahalla yhden lukuvuoden ajan. Ryhmä on yhdistetty yleisopetuksen luokka ja pienryhmä. Heillä on aluillaan ihmisen hyvinvointia ja terveyttä käsittelevä jakso. Lähestymme hyvinvointia ja tarpeita ensin eläinten näkökulmasta. Kannustamme lapsia käyttämään mielikuvitustaan, mikä on oleellista toisenlaisen tulevaisuuden kuvittelemisessa ja rakentamisessa. Lisäksi ajatuksena on, että eläytyminen eläimiksi herättelisi lasten empatiaa ja kannustaisi huolenpitoon jatkossakin. Toiveena on myös, että harjoitus tukisi aiemmin opitun muistamista ja omaksumista: lapset ovat edellisessä jaksossa opiskelleet Suomen eläimiin liittyviä tietoja.
Suurin osa lapsista löytää eläimelleen sopivan pesäpaikan. Samoja eläimiä on aika paljon, esimerkiksi oravia, ja heitä pyydetään yhdessä perustelemaan ratkaisunsa. Samalla tulee kerrattua eläinten elintavat, käytös ja/tai ulkonäkö kesällä ja talvella (mahdollinen suojaväri, horros tai talviuni ja niin edelleen). Varastoon jatkoa varten jää sen pohtiminen, miten ihmiset voivat tukea luonnoneläinten hyvinvointia.
Ihmisten haluja ja tarpeita peilaamme janatehtävällä. Yhdessä päässä janaa on ”halu” ja toisessa ”tarve”. Toinen ryhmän opettajista esittää erilaisia toimintoja ja esimerkiksi syötäviä asioita, ja lasten pitää juosta janan siihen päähän, joka heidän mielestään on sopivampi. Kysymyksinä ovat muun muassa ”Onko minulla halu vai tarve pelata kännykällä? Onko minulla halu vai tarve syödä?” Tästä kannattaisi jatkaa ja syventää aihetta ajan kuluessa, sillä halu–tarve –erottelu iskee suoraan aikamme ongelmien ytimeen.
Aikuisetkaan eivät usein tunnu hahmottavan, mitkä ovat ihmisen todellisia tarpeita ja mitkä puolestaan erilaisia haluja. Eronteko olisi kuitenkin kriittisen tärkeää, jotta (länsimainen) elämäntyyli muuttuisi vähemmän kulutuskeskeiseksi ja sitä kautta oikeudenmukaisemmaksi, niin ihmisille kuin ekosysteemeillekin. Ylikuluttaminen perustuu jatkuvaan haluamiseen – on saatava uusinta sitä ja hienointa tuota ja juuri tämän merkkistä tätä. Kapitalistisen järjestelmän toimintalogiikkaan kuuluu haluavien kuluttaja-subjektien kasvattaminen (Värri 2018). Kapitalistisiin markkinoihin perustuvan kulutuksen nähdään kasvattavan yksilön hyvinvointia: hyvinvointi kasvaa sitä enemmän, mitä enemmän yksilö kuluttaa tavaroita ja palveluita (Räsänen 2024, 39). Haluaminen ja kuluttaminen siis pitävät talousjärjestelmäämme yllä. Kaikkialle tunkeutuva mainonta kertoo, mitä meidän tulee milloinkin haluta ja mitä me luulemme tarvitsevamme – ja mitä ja ketä me haluamiamme tuotteiden ja palveluiden avulla lopulta kuvittelemme olevamme.
”Koska olet sen arvoinen”, toteaa muuan kosmetiikkajätti naisille suunnatuissa mainoksissaan. Mainoslause on pyrkinyt voimaannuttamaan naisia ja auttamaan heitä luottamaan itseensä jo vuosikymmenten ajan (https://www.loreal-paris-me.com/en/lesson-of-worth). Tarkoitusperät ovat siis olleet ainakin näiltä osin kauniit, mutta on yhä muistettava, että mainos pyrkii myymään, siis lisäämään kuluttamista. (Ja toki voidaan myös kysyä, miksi nainen tarvitsee meikkejä tai hiusvärejä voimaantuakseen. Tai entäpä, jos ei ole varaa kyseisiin tuotteisiin? Voiko silloin voimaantua?) Tällainen ”olet sen arvoinen” -mainonta on hankalaa, koska se maalaa kuvaa kuluttamisen oikeutuksesta, seurauksista välittämättä. Minähän olen sen arvoinen! Etenkin lasten ja nuorten on vaikea nähdä mainonnan läpi, ja mainontaa kohdennetaan jo reippaasti alle kouluikäisiin lapsiin. Halut ja tarpeet menevät helposti sekaisin, ja minuutta luodaan jo hyvin varhain erilaisten tuotteiden avulla, kuluttamalla. Mutta millaisia seurauksia tai syy-yhteyksiä kuluttamisella todellisuudessa on – minkä arvoinen siis oikeastaan olen? Ylikuluttamisen jäljiltä kuihtuvien elinympäristöjen arvoinen? Joukkosukupuuttojen arvoinen? Metallikaivoksissa tai vaatetehtaissa työskentelevien lasten raatamisen arvoinen?
Kouluissa on syytä tarkastella sekä haluja ja tarpeita että mainontaa hyvin kriittisesti, jotta lapset oppivat näkemään pintaa syvemmälle. Ei siis riitä, että he oppivat erottamaan mainoksen vaikkapa lehtiartikkelista. Tämä on toki perustava taito, mutta on katsottava tarkemmin. On keskusteltava siitä, millaisia ovat mainonnan, kuluttamiseen perustuvan minuuden ja epäoikeudenmukaisen maailmamme syy-yhteydet. On tuotava näkyviin, miten jatkuvaan kasvuun perustuva talousihanne vaikuttaa esimerkiksi ilmastokriisiin, ja miten etenkin länsimaiset yhteiskunnat jatkavat globaalin etelän kolonalisointia vaikkapa kaivostoiminnan ja pikamuotia tuottavien vaatetehtaiden muodossa. Erilaiset epäoikeudenmukaisuuden muodot ja moninaiset kriisit ovat yhteen kietoutuneita. Ilmastokriisi, monimuotoisuuden köyhtyminen, rasismi, köyhyys, naisten heikko asema ja muut ongelmat linkittyvät yhteen, niillä on yhteisiä juurisyitä. (Kuoppa & Tanskanen 2023; Martusewicz ym. 2109; Mies & Shiva 2021.) Näitä juurisyitä meidän on opittava tarkastelemaan ja kyseenalaistamaan yhdessä lasten kanssa.
Ekososiaalinen sivistys ohjaa opettajan työtä Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden (2014) kautta. Tämän käsityksen mukaan ekologiset kysymykset ovat ensisijaisia, ihmisoikeudet ovat luovuttamattomia ja vakaata taloutta on vaalittava (Salonen & Bardy 2015). Ekologisten kysymysten ja ihmisoikeuksien tulisi siis määrittää taloutta. Kulutuskeskeiseen elämäntyyliin kasvaneille ihmisille luodaan kuitenkin kuvaa, että nykyinen järjestelmämme on ainoa oikea, eikä muunlaisia vaihtoehtoja taloudelle edes ole. ”Ajatus tehokkaasti talouskasvua tuottavista markkinoista onkin muodostunut yleiseksi yhteiskunnalliseksi ihanteeksi, jota ei sovi kyseenalaistaa”, kirjoittaa filosofi Petri Räsänen (2024, 39). Kyseenalaistajille ja kriitikoille viitataan kintaalla, tai sitten heidät tehdään naurunalaisiksi. Vaihtoehtoisten talousjärjestelmien ajatteleminen nähdään naiivina, naurettavana, lapsellisena. (A. Arnkil 2024; Kuoppa & Tanskanen 2023.) Talouttamme ohjaava malli on kuitenkin pahasti vinoutunut. Kapitalisimi on tuottanut valtavasti aineellista hyvinvointia, mutta se tuottaa myös valtavia varallisuuseroja, kurjuutta ja alistamista. Talouskasvumme perustuu hyväksikäytölle. Kasvua saadaan toisten ihmisten, muunlajisten ja luontoympäristöjen kustannuksella. (A. Arnkil 2024; Martusewicz ym. 2015; Kuoppa & Tanskanen 2023.)
Kuluttajien ei kuitenkaan haluta liikaa pohtivan tai kyseenalaistavan vallitsevaa systeemiä. Meidän halutaan olevan nautinnonhaluisia yksilösubjekteja, jotka haluavat, suorastaan tarvitsevat, milloin mitäkin. Muutoinhan talouden rattaat alkavat yskähdellä. Mikäli havahtuminen eettisiin kysymyksiin tapahtuu, se voi olla tuskallista. Esimerkiksi ihmisen todellisten tarpeiden reflektoiminen voi nostaa esiin kivuliaita tuntemuksia ja epämiellyttäviä kysymyksiä. Maria Mies ja Vandana Shiva määrittelevät ekofeministisen näkökulman mukaisesti ihmisen perustavanlaatuisiksi tarpeiksi ruoan, suojan, vaatetuksen, kiintymyksen, huolenpidon, rakkauden, ihmisarvon, identiteetin, tiedon, vapauden, vapaa-ajan ja ilon. Hei eivät siis aseta tarpeita perinteisempään hierarkkiseen asetelmaan, jossa fyysiset perustarpeet tulevat ennen henkisiä tarpeita. (Mies& Shiva 2021, 13.) Tyydyttyvätkö nämä tarpeeni – myös esimerkiksi tarpeeni kiintymykseen, huolenpitoon ja iloon? Vai koetanko paeta tyydyttämättä jääviä tarpeitani keskittymällä halujeni täyttämiseen? Luulenko olevani vailla uusinta teknologiaa, kun todellisuudessa kaipaan yhteyttä toisiin ihmisiin, huolenpitoon ja rakkauteen? (Vrt. Mies 2021, 256.) Estänkö lisäksi jonkun toisen (ihmisen tai muunlajisen) yksilön tai ryhmän tarpeiden täyttymisen tyydyttämällä omia halujani? Millaiset kerrannaisvaikutukset on vaikkapa sillä, että minä ”ihan välttämättä tarvitsen” markkinoiden uusimman älypuhelimen? Kuka on louhinut metallit akkua varten ja mistä? Miten kaivostoiminta on vaikuttanut paikallisen ihmisten ja muunlajisten elinoloihin ja oikeuksiin, entä maaperään? Mihin vanha älylaitteeni päätyy? Kiusallisia kysymyksiä riittää. Antti Arnkilia (2024, 16) lainaten: ”Jossakin kaukana kiskotaan maasta ainetta, sitä prosessoidaan, siitä valmistetaan tavaraa, joka kuljetetaan varastoihin ja liikkeisiin – ja vastaavasti loppuun kuljetettu tavara päätyy myöhemmin jätteenä ties minne näkökentän ulkopuolelle.” Sen sijaan, että katsoisi rehellisesti tosiasioita, haluava kuluttaja-subjekti sipaisee uutta puhelintaan ja vajoaa digitaaliseen unohdukseen.
Kasvatus- ja koulutusinstituutiot ovat mukana vallitsevassa diskurssissa, kapitalistisessa toimintalogiikassa (Martusewicz ym. 2015; Värri, 2018). Petri Räsänen toteaa (2024, 66), että kapitalismissa talouskasvun tukeminen on koulutuspolitiikan ensisijainen tehtävä. Mutta, kuten filosofi Martha Nussbaum (2011, 30) toteaa:
”Talouskasvun voimistaminen ei ole demokratian edistämistä. Talouskasvu ei myöskään tuota tervettä, järjestelmään sitoutunutta ja hyvin koulutettua väestöä, jonka kaikilla jäsenillä on mahdollisuus hyvään elämään. Tästä huolimatta kaikki ovat nykyään talouskasvun kannattajia. Halutaan pikemminkin vankentaa vanhaa kehityksen paradigmaa kuin hahmottaa aiempaa monipuolisempi näkemys siitä, mitä yhteiskuntien tulee tavoitella jäsenilleen.”
Opettajilla on kuitenkin mahdollisuus toimia toisin, kamppailla vallitsevia ”itsestäänselvyyksiä” vastaan. Se on myös meidän eettinen velvollisuutemme, mikäli me tosissamme pyrimme kasvattamaan lapsia ja nuoria kohti kestävämpää tulevaisuutta. Meidän on ymmärrettävä, että nämä sosialisaation myötä omaksumamme piiloiset toimintamallit ohjaavat jokapäiväistä elämäämme sekä kasvatus- ja opetustyötämme (Martusewicz ym. 2015; Värri, 2018). Ne läpäisevät ajattelu- ja toimintatapamme, ne muokkaavat käyttäytymistämme ja tunne-elämäämme, ne välähtelevät populaarikulttuurin tuotoksissa ja kätkeytyvät oppikirjojen rivien väliin. Mikäli emme ryhdy kyseenalaistamaan piiloisia ajatus- ja toimintamalleja, pyrkimyksemme kasvattaa lapsia kohti oikeudenmukaisempaa maailmaa jää pinnalliseksi. Meidän tulee löytää uskallus kyseenalaistaa toisia ihmisiä ja muunlajisia hyväksikäyttävät ja tuhoavat mallit, joihin lapsia ja nuoria kuin huomaamatta sosiaalistetaan. Meidän tulee auttaa heitä löytämään sanat ja käsitteet, joiden avulla luoda uutta kulttuurista kokemusta (Bowers 1993, 183–184). Kasvattajien ja opettajien havahtumisen myötä kasvatus- ja koulutusinstituutiot voivat olla tärkeässä roolissa luomassa kriittistä keskustelua ja vastavoimia vallitseville ajattelu- ja toimintatavoille. Martha Nussbaum (2011, 98) kirjoittaa:
”Yksikään ihminen ei elä maailmanlaajuisen keskinäisen riippuvuuden ulkopuolella. Globaali talous on tehnyt meistä kaikista osallisia meille etäisimpienkin ihmisten elämään. Yksinkertaisimmatkin kulutuspäätöksemme vaikuttavat niiden ihmisten elintasoon, jotka jossain kaukaisessa maassa valmistavat haluamiamme tuotteita. Arkiset toimemme rasittavat ympäristöä koko planeetalla. On yksinkertaisesti vastuutonta työntää pää pensaaseen ja olla piittaamatta siitä, että vaikutamme joka päivä kaukaisten ihmisten elämään. Koulutuksen pitäisi valmentaa ihmisiä keskustelemaan mielekkäästi näistä kysymyksistä, tuntemaan itsensä koko maailman kansalaisiksi eikä vain amerikkalaisiksi, intialaisiksi tai eurooppalaisiksi.”
On opeteltava kuvittelemaan toisenlaisia mahdollisuuksia, oikeudenmukaisempia ja kestävämpiä tulevaisuuksia. Leikkiminen, keholliset harjoitteet sekä taiteellinen työskentely tarjoavat tähän lukemattomia mahdollisuuksia. Meidän on luotettava mielikuvitukseemme ja valjastettava se käyttöömme. Kuoppa ja Tanskanen (2023, 16) kirjoittavat: ”Jos ihmiset voivat kuvitella vaihtoehtoja, heidän sietokykynsä laskee. He eivät enää katso hiljaa vierestä, kuinka harvojen hyvinvointia tuotetaan väkivallalla tai kuinka elinympäristöt ja kodit tuhoutuvat. He eivät alistu yhtä helposti.” Vallitsevan järjestelmän kyseenalaistaminen ja haastaminen lasten kanssa voi tuntua valtavalta haasteelta. Sen voi kuitenkin aloittaa pienin harjoittein, esimerkiksi leikkimällä. Askel askeleelta käsiteltävät teemat voivat syventyä ja harjoitteet sekä keskustelut laajentua. Huhtikuisessa puistikossa eläiminä rapistelevat ekaluokkalaiset voivat olla se ensimmäinen askel.
Tekstin eläinleikki toteutettiin vuonna 2019, osana dialogista, ekososiaalista ulkokouluhankettani Lapsi ja Luonto Säätiön apurahalla. Itse tekstin olen kirjoittanut Koneen Säätiön rahoittamassa hankkeessa.
Lähteet:
Arnkil, A. 2024. Seurauksia. Helsinki: Siltala.
Bowers, C. A. 1993. Education, cultural myths, and the ecological crisis toward deep changes. Albany, NY: State University of New York Press.
Kuoppa, S. & Tanskanen, R. 2023. Kapitalismin suuri illuusio. Helsinki: Into Kustannus
Martusewicz, R. A., Edmundson, J. & Lupinacci, J. 2015. EcoJustice education. Toward diverse, democratic, and sustainable communities. 2nd edition. New York, NY: Routledge.
Mies, M. 2021. Liberating the consumer. In Maria Mies & Vandana Shiva 2021. Ecofeminism. With foreword by Ariel Salleh. London & New York: Zed Books. 251–263.First published in 1993. Republished in 2014 and reprinted in 2021.
Mies, M. & Shiva, V. 2021. Ecofeminism. With foreword by Ariel Salleh. London & New York: Zed Books. First published in 1993. Republished in 2014 and reprinted in 2021.
Nussbaum, M. C. 2011. Talouskasvua tärkeämpää. Miksi demokratia tarvitsee humanistista sivistystä? Suom. Timo Soukola. Helsinki: Gaudeamus. Alkuperäisjulkaisu 2010.
OPH 2014. Perusopetuksen opetussuunnitelmanperusteet. Opetushallitus.
Räsänen, P. 2024. Rikastettu demokratia. Politiikka taloustieteen puristuksessa. Tampere: Vastapaino.
Salonen, A. O. & Bardy, M. 2015. Ekososiaalinen sivistys herättää̈ luottamusta tulevaisuuteen. Aikuiskasvatus 35 (1), 4–15. https://doi.org/10.33336/aik.94118.
Värri, V-M. 2018. Kasvatus ekokriisin aikakaudella. Tampere: Vastapaino.
Pedagogin pohdintoja 