Tässä kirjoituksessa pohdin lapsen osallisuutta ja toimijuutta ”tupla-marginaalin” näkökulmasta. Kirjoitin tekstin syksyllä 2019 työskennellessäni Hämeenlinnan kaupungin Positiivinen diskriminaatio varhaiskasvatuksessa -hankkeessa. Se on julkaistu aiemmin Hämeenlinnan kaupungin varhaiskasvatuksen blogissa, sekä muokattuna ja laajennettuna yhdessä Satu Antikaisen kanssa teoksessa Kataja E. (toim.) 2021. Lumoudu lapsesta – artikkeleita arkipedagogiikasta (https://www.hameenlinna.fi/wp-content/uploads/2022/03/lumoudulapsesta.pdf)
Lapsilähtöisessä ja integraatiota toteuttavassa päiväkodissa yksikään lapsi ei joudu marginaaliin, mutta entäpä yleisemmin yhteiskunnassa? Kun lapsella on sekä maahanmuuttajatausta että tietynlaisia erityishaasteita, mietityttää hänen tuleva aikuisuutensa jonkin verran. Miten voimme tukea hänen osallisuuttaan ja vahvistaa hänen toimijuuttaan lapsuudesta alkaen? Millaiset kokemukset auttavat häntä elämässä eteenpäin? (Alaviitteenomaisesti todettakoon, ettei lapsen nykyhetkeä tule mielestäni ajatella aikuisuuteen valmistavana jaksona, vaan lapsuudella on ehdoton itseisarvo. Emme siis saa pelkästään kasvattaa ja valmistaa lasta jotain tulevaa varten, vaan kulkea hänen rinnallaan tässä-ja-nyt, jokaisen lapsen ainutlaatuisiin tarpeisiin vastaten. Viisas kasvattaja kuitenkin löytää nykyhetkessä niitä tekijöitä, joita voi vahvistaa, tekijöitä, jotka kantavat ja tarvittaessa kannattelevat lasta tämän elämässä sekä nyt että tulevaisuudessa.)
Edellä esittämäni kysymykset ovat laajoja ja vaikeitakin. Tyhjentäviä vastauksia tai kaiken kattavia ratkaisuja ei varmastikaan ole olemassa. Siispä lähestyn asiaa pienin, arkisin askelin, kuvaamalla erästä spontaanisti syntynyttä leikkiä, joka toivottavasti tuki omalta osaltaan ”tupla-marginaalissa” olevan lapsen osallisuutta ja toimijuutta.
Eräänä perjantaina syskyllä 2019, havainnoin integroitua 1–5 -vuotiaiden ryhmää. Seurailin katseellani muuatta maahanmuuttajataustaista lasta, jolla on erityishaasteita. Lapsi on nelivuotias, hän ei vielä puhu äidinkieltään eikä suomea, vaan puhua pulputtaa aivan omaa kieltään. Hän kommunikoi kyllä, ja on jonkin verran muutenkin vuorovaikutuksessa muiden lasten ja aikuisten kanssa. Leikkeihin hän ei kuitenkaan juuri mene mukaan vaan leikkii enimmäkseen itsekseen. Lapsi vaelteli huoneen keskilattialle ja alkoi hyppiä ylös alas. Aloin hyppiä samalla tavalla. Muutaman hypyn jälkeen lapsi pudottautui polvilleen. Tein samoin. Lapsi nousi ylös ja jatkoi hyppimistä, ja hetken kuluttua pudottautui taas polvilleen. Peilasin kaikki hänen liikkeensä. Pikkuhiljaa muitakin lapsia alkoi liittyä leikkiin. Ensin pari, sitten enemmän, ja lopulta hyppimässä, polvilleen putoamassa ja nauramassa oli lisäksemme kuusi lasta. Joku lapsista koetti tarjota omia liikkeitään minulle matkittaviksi, mutta peilasin vain leikin aloittajan liikkeitä. Hetken kuluttua porukka hälveni ja leikki loppui.
Seuraavana maanantaina pohdin aamiaisella, mahtoiko vieressäni ruokaileva lapsi vielä muistaa hyppelystään alkanutta leikkiämme. Päätin kuitenkin odottaa, enkä kysynyt mitään. Ei tarvinnutkaan – noustuaan pöydästä lapsi meni samaan kohtaan lattiaa seisomaan, katsoi minuun ja alkoi hyppiä. Liityin välittömästi mukaan, ja tällä kertaa leikkiin ilmaantui myös uusia liikkeitä. Välillä kierimme lattialla, välillä makasimme mahallamme ja potkimme jaloillamme kuin uiden. Jos peilasin liikettä lapsen mielestä väärinpäin, hän ohjasi minua työntämällä haluamaansa suuntaan. Pari muutakin lasta tuli leikkiin mukaan. Kaikilla näytti olevan hauskaa, leikki jatkui tovin ja loppui sitten aloittajan ilmaistua elekielellään, että nyt on aika siirtyä muihin hommiin. Seuraavien päivien aikana hyppyleikki jatkui välillämme muutaman kerran, aina lapsen itsensä aloitteesta. Kerran sain leikkiinkutsun myös eräältä mukana olleelta (suomen kieltä vielä opettelevalta) kolmivuotiaalta, joten kieriskelimme ja heiluttelimme jalkojamme hetken eteiskäytävällä ennen pukeutumista ulos.
No entä sitten? Mitä pointtia koko tekstissä oikein on? Nähdäkseni muutamakin pointti. Ensinnäkin, useana päivänä jatkunut leikki sai alkunsa, kun havainnoin lasta ja tartuin tarjoumaan, joka nousi hänen hyppelystään. Alun perin hyppiminen ei ollut lapsen minulle suuntaama aloite, mutta se muuttui sellaiseksi, kun oli saanut vastauksen ja vahvistuksen (kutsuihan lapsi minut hyppimään heti perjantain leikkiä seuraavana maanantaiaamuna). Ryhtyessäni peilaamaan lapsen liikettä halusin sekä vahvistaa hänen toimijuuttaan että kokeilla, millainen sanaton leikki tilanteessa saattaisi syntyä. Toisena pointtina voidaan uskoakseni nähdä se, että leikkiin liittyi myös useita muita lapsia. Näin lapsi, jolla ei muuten ole yhteisissä leikeissä juurikaan roolia, oli (aikuisen välityksellä) hetken verran leikin kehittelijänä ja johtajana – hän oli siis osallisena leikkien synnyttämisessä. Hänen toimintansa vaikutti muihin lapsiin, jotka liittyivät leikkiin ja vahvistivat hänen toimijuuttaan peilaamalla liikkeitä. Kolmantena pointtina nostan esiin sen, kuinka oleellista on tehdä hienovaraista havainnointia aina, kun mahdollista. Mikä tahansa tilanne ja toiminta pitää sisällään kasapäin mahdollisuuksia ja tarjoumia, joihin voi tarttua. Tarjoumiin tarttuminen ja lapsen aloitteisiin vastaaminen vaatii aikuiselta herkkyyttä ja aitoa läsnäoloa, pelkkä samassa tilassa oleminen ei riitä.
Neljäntenä pointtina toimikoon se, ettei riemukkaaseen leikkiin ja saumattomaan vuorovaikutukseen tarvita aina sanoja. Meillä aikuisilla vaikuttaa usein olevan tarve sanoittaa ja selittää kaikkea. Onko se kuitenkaan tarpeellista? Väitän, että monesti saattaisimme olla aidommin läsnä ja kuunnella ja havainnoida herkemmin, jos emme puhuisi koko ajan. Hyppyleikissä ei sanoja tarvittu, eikä yhteisiä sanoja olisi ollutkaan. Leikki kehittyi eteenpäin useampana päivänä, vaikka vuorovaikutus oli ennen kaikkea ”vain” liikettä ja naurua.
Viidentenä ja viimeisenä pointtina tuon näkyviin erään aikuisen spontaanin suhtautumisen: ”Mutta entä, kun aletaan juosta?” Kysymys esitettiin minulle yhden hyppytuokion jälkeen, enkä aluksi oikein edes ymmärtänyt sitä. Keskustelimme asiasta hetken. Ensinnäkin, hyppyleikissä ei juostu. Toiseksi, sisällä juoksemisen pelkääminen ei saa olla syy kieltää leikkiä jo valmiiksi. Kolmanneksi, jos joku olisi alkanut juosta, olisi vastuuni aikuisena ja lempeänä auktoriteettina ollut ohjata juoksijat ulkotiloihin jatkamaan juoksemista. Jäin miettimään asiaa, kentän ulkopuolelta tulevana kasvattajana: elääkö ”riehumisen” pelko tai vastustaminen edelleen voimakkaana varhaiskasvatuksen puolella? Itse lähden hanakasti mukaan myös lasten vauhdikkaisiin, äänekkäisiin ja hullutteleviin leikkeihin, kunhan tila ja tilanne ovat niille sopivat. Moni lapsi nauttii tästä todella, eivätkä leikki-riekkumisemme ole ainakaan vielä eskaloituneet ”riehumiseksi” tai kaaokseksi, vaan ovat laantuneet ja loppuneet heti, kun on ollut sen aika. Kuinka paljon lapsesta jää näkymättömiin ja mitä kaikkea estämme heitä leikeissään käsittelemästä, jos sosiaalistamme lapset päiväkodissa siihen, että vain hillityt ja rauhalliset leikit ovat toivottuja? (Tai mitä he oppivat siitä, jos aikuiset eivät koskaan reuhaa ja hulluttele?)
Pedagogin pohdintoja 